maanantai 19. lokakuuta 2015

Määrätietoinen Dennett ja paskainen kritiikki

Jaakko.

Viittasin aiemmassa tekstissäni determinismin suhteesta vapaaseen tahtoon. Käytännössä jos voimme täysin määritellä tapahtumaketjun ja voimme nähdä tulevaisuuteen ja jos tämä tulevaisuus tapahtuu vääjäämättä niin miten meidän pitäisi suhtautua siihen?

"Kevyempänä" ongelmana tää ilmenee mulle niissä tilanteissa, joissa sosioekonominen asema ajaa rikollisuuteen ja mun pitäisi asennoitua näihin rikoksiin jotenkin moraalisesti tuomitsevana.

No mut joo liikutaan eteenpäin. Huomaat varmaan miten oon kyllästynyt tähän aiheena ja se johtuu siitä, että mulla aikalailla shiftailee nää tietyt maailman ongelmat kiinnostavuusasteikossa aina sesonkien mukaan. Nyt ei ole vapaan tahdon sesonki mulla. Toistaiseksi voimassa oleva sopimus on päättynyt.

Vonkelivutti, eli Vonnegut (en tiedä miksi piti leikitellä nimellä) liikkui täsmälleen sillä linjoilla millä Pythagoras liikkui. Toki miinuksena kaikki Pythagoraan flippaamiset kaiken yliluonnollisen olettamisen suhteen mitä musiikkiin liittyi. Mutta siis tää kelailu kuinka läheinen suhde matematiikalla ja musiikilla on keskenään.

Toisaalta liittyen John Cageen niin täytyy sanoa, että kyseisen teoksen saama viha on aika hassua ja sitä olen ihmetellyt muutenkin nykytaiteeksi koetussa taiteen kategoriassa. Sanoin koetussa, koska nykytaide käsittää jollakin hassulla tavalla vain ne omituiset ja vulgaarit teokset. Mä tykkään muuten kursiivista. 
Sitä mitä ei ole, pitää luoda. Tämä on käsitykseni taiteen tavoitteesta. Lauseen saa ymmärtää täsmälleen niin kirjaimellisesti kuin tulkitsija halajaa. Tostahan saa varmasti hienon kaltevan pinnan argumentin.

Niin siis jatketaan.

Tai no mä heitän sulle pallon tässä vaiheessa. Taidetta ei osata kritisoida. Kritisoidessaan taidetta paskasta lähtökohdasta tulee itse kritiikistäkin paskaa.

ps. laitan nyt jopa tagit tähän. Ne kai auttaa jotenkin näkyvyydessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti